Iso-Britanniassa työskentelevä professori sanoi Helsingin Sanomien jutussa rohkeasti, että tasapäistämisestä pitää tutkimusmaailmassa luopua ja sen sijaan suosia eliittiä. Niin, tosiaan, tämä tuntuu minusta rohkealta sanomalta suomalaisessa keskusteluilmapiirissä, vaikka oikeastaan tasapäistämisestä pitäisi mielestäni luopua monessa muussakin asiassa, ellei jopa kaikissa asioissa. Tasapäistäminen ei nimittäin tarkoita samaa kaikille, paitsi sen tasapäistäjän näkökulmasta, ja ne joita tasapäistetään, joutuvat yleensä eriarvoiseen asemaan. Yksinkertainen esimerkki voisi olla vaikka kirjan ”Tuntematon sotilas” lukeminen. Jollekin tämä olisi helppoa, toiselle vähän raskasta. Kolmas nauttisi kirjasta, neljäs ihmettelisi, miksi näistä sotajutuista nyt pitäisi olla kiinnostunut. Viides iloitsisi, kun viimein saa rastin ruutuun tähänkin kohtaan ja kuudes vaan jättäisi lukematta, ehkä pieni huonon omantunnon pistos rinnassaan.
Jos mietitään hetki vaikka Suomen ylpeyttä, peruskoulua, joka tarjoaa samanlaiset oppimismahdollisuudet kaikille. Voiko todella sanoa, että koulunkäynti olisi samanlaista kaikille? Ainakin psykologille tulee heti mieleen ne, jotka kärsivät kielen kehityksen häiriöistä, erilaisista muista neurologisista oireyhtymistä, sosiaalisen kehityksen häiriöistä ja käytöshäiriöistä, ja sitten on tietysti ne joita kiusataan ja jotka kiusaavat, ja ne joilla on kotona epävakaat oltavat. Lisäksi on sitten vielä ne ”hyvät perheet”, joissa tunneilmapiiri on suorituskeskeinen, tai jossa kannustetaan itsetuntoa lyttäämällä tai vaan vaaditaan liikaa tai liian vähän lapsuudesta saakka. Tosiaankaan koulu ei olekaikille sama, vaan joillekin koulupäivät ovat pitkiä ja raskaita, ja heille järjestetään erityisopetusta ja monenlaisia tukipalveluita, joiden avulla onneksi saadaan yleensä hyviä tuloksia aikaan. Olisi tietysti mukava ajatella, että sittenhän asiat ovat hyvin, mutta entä sitten ne, joille koulu on liian helppoa, ja joita se ei haasta?
Muistan ensimmäisestä luokasta sen, että luokaltani minä ja kaksi muuta koululaista osasimme lukea jo kouluun tullessamme. Kun muut opettelivat lukemaan, saimme mennä lukiopettajan luo lukemaan kirjaa. Se oli mukavaa, ja vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että olipa hienoa kun lukiopettajan resurssia käytettiin meidän tylsistymisemme estämiseksi ja lukutaitomme kehittämiseksi. Ennen tätä järjestelyä olimme jo ehtineet turhautua tunneilla, missä muut vasta harjoittelivat äänteitä. Suoranainen lottovoitto minulle, jolla on vähän ylivilkkaita piirteitä, ja erityisesti tuolloin lapsena paikallaan istuminen ilman mielekästä tekemistä oli hankalaa. Lehtikirjoittelusta päätellen tällaiseen ei varmaankaan enää käytetä vähäisiä resursseja. Mitä tämä tasapäistävä koulu sitten tekee niille, joille se on aika helppoa? Minä opin haastamaan itseäni vasta kun pääsin yliopistoon. Siihen saakka alitin rimaa, enkä koskaan yrittänyt parastani, ennen kuin eteen tulivat yliopiston psykologian pääsykokeet, joita en sitten läpäissytkään helposti ja vaivattomasti.
Tasapäistäminen on kuitenkin koulumaailmaa suurempi haaste. Nuorten miesten syrjäytymistä käsittelevässä ohjelmassa nuori totesi, että työn hakeminen tuntuu pelottavalta. Tosiaan edes työn hakeminen, saati sen tekeminen, tunnu kaikista samanlaiselta. Näinä aikoina kun suuri määrä ihmisiä eläköityy ennenaikaisesti, pitäisi viimein herätä siihen, ettei työelämässäkään voida vaatia samaa kaikilta. Samaan aikaan pitäisi huomioida ne, joille työelämä on liian helppoa tai tylsää, eli toisaalta vaativaa epämielekkäällä tavalla. Lahjakkaita työntekijöitä pitäisi haastaa nimenomaan laadullisesti enemmän, jotta nämä saisivat mielekkäitä haasteita, ja oppisivat myös itse etsimään haasteita itselleen. Yrittäjyyteen tukeminen on trendi, jota nykyään tarjotaan ratkaisuksi työelämän murroksessa ja se on varmasti hieno juttu. Kuitenkin jos työntekijät ovat tottuneet tekemään täsmälleen saman kuin muut, niin missä sitten oppii niitä taitoja, joita itsenäinen yrittäminen edellyttää? Miten ihminen oppii edes tarttumaan mahdollisuuksiin, kun hänelle on vuosia opetettu, että hänen kuuluu tehdä työssään sitä samaa kuin muutkin työpaikalla?
Valmentaessani olen huomannut, että jo pelkkä kysyminen vie pitkälle. Ihminen tuntee itse oman tilanteensa parhaiten ja pystyy usein kysyttäessä kertomaan monta ratkaisuvaihtoa tilanteeseensa. Hän myös pystyy sanomaan, mikä häntä motivoisi eniten ja millä tavoin hän haluaisi tavoitteensa toteuttaa. Pienetkin muutokset voivat olla isoja muutoksia. Kuitenkin moni epäröi, on paljon pelkoja ja epävarmuutta, vaikeutta tarttua asioihin, ja tarvitaan pieniä askelia, jotta eteneminen onnistuu. Yksilöllisyys on kuitenkin se avain, koska kaikille sama ei ole kaikille sama. Tämä ei vaadi uutta systeemiä, vaan sen muutosta siihen suuntaan, että ihmisiä tuetaan oman yksilöllisyytensä tunnistamiseen ja kuuntelemiseen.
